Arjesta irtautuminen jätti elämänfilosofiset pohdinnat kytemään: miksi arki on enimmäkseen p***aa? Miksi eläminen yleensä vaikuttaa kaikinpuolin turhalta? Miksi täydellinen riippumattomuus ja vapaus, sekä itsenäisyys/omavaraisuus eivät ole arvoja pikemminkin kuin se, että koko elämä eletään ollaksemme jotain toisten silmissä? No, koska yhteiskunta ajaa meidät lapsesta asti tähän lammasmentaliteettiin:  "se tietää" mitä meidän pitäisi olla. 

En tunne yhtään kelvollista kasvattajaa. Tuskin olen itsekkään kummoinen tiennäyttäjä, olenhan hukassa itsekkin. Ehkä lapselle ei kannattaisi sanoa yhtään mitään moraalista tai elämäntavoitteista, koska lapset vaikuttavat lähtökohtaisesti onnellisilta. Ehkä meidän pitäisi oppia lapsilta, eikä päinvastoin.

Meidät survotaan muotteihin, jos emme ole tarkkoja. Jos emme tiedä mitä elämältä haluamme, joku muu varmasti tietää. Koulut, työnantajat, pankit... siinä on elämänraamit luova systeemi, joka pistää ihmiset elämään tavalla, jossa olet kuin vankilassa. Aika moni siinä tuntuu olevan tyytyväinen, mutta pinnan alla kuohuu, vaikka hyvät unilääkkeet (arvomaailma) on jokaiselle annettu lapsesta asti. Ihminen ei ole kovin onnistunut olento. Ihailemme tuulessa poispyyhkiytyviä kiiltokuvia. Arvostamme ulkoista kimallusta. Juoksemme laumana kohti kuilua. 

Koulu ei tee viisaammaksi; se vain sanoo mitä pitäisi tietää ja miten pitäisi olla. Kyse on kuitenkin minun elämästäni, ja paljon on elämässäni asioita, jotka tuntuvat vääriltä... Propagandaa ja aivopesua... 

Miten elää ajatukset todeksi, ilman että joutuu ulkopuolelle kaikesta? Tai väliäkö sillä, jos joutuukin, mielummin olen ja elän, kuten hyvältä tuntuu, kuin että hakkaan päätä seinään muiden odotusten tähden.

Tunne itsesi, yritä edes.