Olipa kerran mies, joka vastusti kohtaloaan: hän vihasi, katkeroitui ja masentui. Ajan kuluessa hän oppi ymmärtämään, ettei vastoinkäymisiä voinut hallita, mutta itseään voi.

Talven pimeys oli vähällä olla liikaa. Kevään pidentyneet päivät alkoivat kuitenkin vahvistaa erittäin heikkoa uskoa elämän tarpeellisuuteen. Mieltä siinä ei sinänsä ollut edes hyvien asioiden tapahtuessa, koska kaiken voisi menettää hetkessä. Hänellä kuitenkin heräsi ajatus, että elämässä oli ehkä parempi koittaa sinnitellä, kuin kuolla pois. Niinpä ajatusvirta oli käännettävä negatiivisesta positiiviseen...

Se mikä ei tapa, vahvistaa, sanoi Nietzsche. Eihän tuohon oikein vastaankaan voi väitellä. Kyllä elämän karaisema ihminen pysyy paremmin pystyssä elämän vastatuulessa, kuin vastoinkäymisiin tottumaton.

Jokin vahva tunne on minulle syntynyt siitä, että elämässä on nimenomaan kyse siitä, että oppii hyväksymään kohtalon, oli se millainen tahansa. Kun päästää irti oletuksista, on helpompi vaihtaa suuntaa, jos elämä ei menekään kuten on suunnitellut. Unelmia kohti mennessä ei katsetta saa irrottaa päämäärästä, mutta tiellä on aina kiviä ja ne pitää/voi tyynesti kiertää tai kohdata. Itkeminen ja valitus ei auta eikä hyödytä. Eihän se helppoa ole elämän kovimmissa myrskyissä, mutta kuitenkin, kaikki kokemukset ja niiden vaikutukset ovat kiinni vastaanottajan reaktioista, mielestä. Miten asioista ajattelee, on tärkeintä. Mistään tragedioista ei tarvitse iloita, mutta koska ne ovat viimekädessä tulossa kuitenkin (sairaudet, kuolema, ero...), voi hyväksyä kohtalon ja jatkaa matkaa. Kriisit ovat ohjureita elämänpolulla.

Rakkaus on suuri mysteeri, joka eniten aiheuttaa ongelmia; rakkauden menettäminen vie monet tuhoon. Ihmiset ovat elämässä tärkeintä, jokainen joskus toista pyyteettömästi rakastanut tietää sen. Valtaa, rahaa, mainetta tai muuta vastaavaa ei rakasta kuin sairas tai tietämätön. Toki näiden asioiden kautta elämänpolkua kulkeva on myös tärkeällä opintiellä: jossain vaiheessa varsinkin kaikki aineellinen katoaa ja ihminen ymmärtää käyttäneensä aikansa väärin, kun glooria hiipuu. 

Elämäntarkoituksen voi mieltää vaikka niin, että maailmasta olisi pyrittävä tekemään parempi paikka. Sen voi mieltää myös henkisenkasvun poluksi: elämässä on opittava kestämään, hyväksymään/mukautumaan ja kasvattamaan tahdonvoimaa. Energia pitää kanavoida oikein, vastarintaa voi käyttää myös hyväkseen - se mikä on oikein, vie eteenpäin. Heti ei kuitenkaan kannata luovuttaa, jos asiat eivät onnistu, sinnikkyys palkitaan. Norsu syödään pala kerrallaan, isotkin haasteet on voitettavissa. Tilaisuuksiin kannattaa tarttua, rohkeimmat lentää elämässään korkealla. Tunteet ja hermot pitää hallita, se onnistuu elämällä hetkessä: mikä nyt on huonosti? Jos on, niin joskus se on ohi. Ihmisessä on mielettömiä voimia. 

"Opettamani" olen oppinut elämältä ja muilta elämän opettamilta. Minä en aina elä kuten paasaan, mutta siihen pyrin. Kaikki on mahdollista kenelle tahansa, se ainakin pitäisi muistaa. 

Mukavaa viikonloppua!