Tämä on maisema, jossa sielu on aina saanut taas paljon kaipaamaansa lepoa; järven pienet kareet, järveä ympäröivät metsät, ja nyt - yötön yö. 

Pilvet roikkuvat ilmassa, linnut muistuttavat luonnon olevan hereillä. Mikään ei paina mieltä, vaikka hetki aiemmin sydän ei saanut henkeä.

Vesikirpun kulku hipoo luonnonlakien rikkomista, mitä mahtaa kokea ikuiselta vaikuttava kivi rannan tuntumassa?

Usva laskeutuu vastarannalle, maasto on täynnä elämää, ja epäilen sen olevan minusta tietoinen, vaikka olen aivan liikkumatta ja hiljaa. Kuulen äänet, mutta mitään ei näy. Onnellisuus on tässä - ainakin rauha.

Miksi pelätä mahdollista tulevaa? Miksei mielummin ole vain (amor fati)? - tai edes odota mielummin hyviä asioita tapahtuvaksi.

Kun alle metrin päähän jaloista loikkaa sammakko, ja vielä kääntyy katsomaan minua, samalla tullen lähemmäksi, tiedän näytöksen olevan minua varten/viesti. Samaan aikaan päästäinen (?) juoksee jalkojeni alta; löysin luonnon, vai/tai se löysi minut? Perspektiivi - todellisuus - läsnäolo... On kuin olisin vaipunut kauniiseen uneen... Vai heräilenkö paremminkin? 

Sammakko on jaloissa edelleen, se havainnoi minua hiljaa liikkumatta. Se luottaa, koska näyttää nukahtavan. Inspiroidun ajatuksesta olla taas parempi ihminen ja vapaana materialismin kahleista. Kun luonto "puhuu" tai sitä alkaa sisäisesti ymmärtää, on varmasti oikealla tiellä. Omaisuuden (...) unohtaminen antaa rauhaa, jota ei voi rahalla ostaa. Katson taivaalle: avaruus on valtava - ääretön. Minä olen avaruus, vaikka olenkin pieni ihminen. Jos elämäntarkoitus onkin laajentua koko todellisuudeksi. Kriisi minut näihin ajatuksiin ja maisemin kuljetti. Muutos, kipeäkin, on aina hyväksi.

Ajettelen poismenneitä ystäviä... Tunnen kuolleiden olevan yhtälailla lähellä kuin elävien: Kuolleet ajatuksissa ja sydämessä, aivan kuten elävät; elävä ei ole sen enempää poissa kuin kuollut - toinen ajassa, toinen ajattomuudessa. Tässä järven rannassa olen ajattomien kanssa yhtä. 

Sanon hyvää yötä sammakolle. - Kiitos!