Ruka oli sateinen ja Kemijärvi vähemmän sateinen. Jossain ennen Sakraalitunturia taivas narahti auki ja enin synkistely loppui samantien. Poroja ja komeita tuntureita on nähty ennenkin, mutta nykyään ne sykähdyttää ihan eri tavalla kuin lapsena, siltä ainakin tuntuu. Kun Sakraalin maisemahississä koko poppoo oli mielissään maisemista, olin todella tyytyväinen siitä että lapseni osaavat arvostaa luonnonkauneutta. Esteettisistä kokemuksista riitti asiaa ja näkemyksiä, lasten ihmettely ja innostus tarttui. Kauneudesta olisi kiva filosofoida useamminkin. Enkä tarkoita tällä twerkkaajan perseen analysointia. Olisin voinut jäädä tunturin päälle viikoksi, vaikka sateeseen. Sakraalitunturi ei antanut ääretöntä haltioitunutta vapauden tunnetta, mutta se olisi sen voinut tehdä.

Yksi pikkumies ylitti itsensä uskaltautumalla maisemahissin kyytiin, vaikka aluksi selvästi hirvitti koko ajatus. On hienoa kun iso- tai pieni ihminen rikkoo rajojaan. Edellä mainitussa lapsessa itseluottamuksen kasvu oli silminnähtävissä. Kerrassaan mahtava juttu. Mukavuusalue olisi hyvä ylittää kaiken ikäisillä päivittäin. Ihminen ei muuten oikein kehity. Usko omiin kykyihin pitäisi olla oppiaine koulussa. Uskonnontunnit voitaisiin korvata tällä. Tarvitseeko ulkoista Jumalaa, kirkosta puhumattakaan, muut kuin alistetut, heikkotahtoiset ja/tai ulkokultaiset yms?  

Maisemahississä tulin pohtineeksi jännityksen tunnetta: miten kaikki huvipuistolaitteet, korkeat paikat ja nopeus on keski-ikäiselle helposti pahoinvointia ja pelkoa aiheuttavaa, vaikka tenavana samat asiat lähes haukotutti. Iän myötä kuolemanpelko ja välillä elämänhalukin on 0, joten mitä sitä muka nyt jännittää tai pelkää? Järkikö sanoo nyt vahvemmin, että laitetuoli voi tippua tai lentää taivaaseen ja/tai vai alitajuntako haraa adrenaliinipiikkiä vastaan, vaikka itselleen on uskotellut viikatemiehen tervetulleeksi vaikka samantien. Pienempänä kuolema pelotti ja elämänhalua riitti, mutta laitteet harvoin pelotti tai jännitti - se oli vain kivaa. Lasten vuoksi en pilvenreunalle halua, mutta elämä on kärsimystä joka tapauksessa, niin mitä sitä lopulta hengittäessään tekee muuta kuin jarruttaa vääjäämätöntä suruprosessia. Ehkä kannaisi elää enempi kaasu pohjassa?

Välikuolen tässä. 

20210804_171558.jpg