Viimeisestä blogista on kulunut reilusti aikaa, koska olin liian sekaisin ja hajalla kirjoittaakseni, siitä huolimatta, että rakastan kirjoittamista. Rehellisesti sanottuna olin tuona aikana usein minuutin päässä hullujenhuoneesta ja yhtä lähellä leukakiikkua. Mikään ei onnistunut ja itsesääli oli järkyttävä. Edelleen elämä potkii päähän, mutta jotain on nyt muuttunut, voin ainakin taas ainakin kirjoittaa.
Olen etsinyt itseäni ja arvojani pitkässä sielun pimeässä yössä; jotain on löytynyt ja elämä on välillä hymyillytkin. Olen kulkenut kohti arvoja, mitkä piti ensin uudelleen määritellä. Olen hahmottanut tarpeeni ja hiljentänyt huutavaa sieluani. Kaikki on nyt ok vaikka...
Elokuussa, kun viimeksi kirjoitin, kirjoitin ystävästä, joka oli silloin fyysisesti hukassa. Lopulta ystävä löytyi, mutta pian sen jälkeen hän kuoli. Ei tehnyt hyvää vakavasti masentuneelle, kun ystävä toisensa jälkeen kulkeutui nopeasti tuonpuoleiseen; viimeisen puolentoistavuoden aikana kolme hienointa (hyvintä ihmistä) tuntemaani ystävää on kuollut. Muiden kriisien ohella tämä aiheutti sen, että koin elämän täysin järjettömäksi ja merkityksettömäksi. Olin vahvasti kallistunut ns. absurdiin elämänfilosofiaan (https://fi.wikipedia.org/wiki/Absurdismi). Elämä multakasaa monttuun lapioidessa, ei antanut uutta elämänkunnioitusta ja arvostusta, vaan päinvastoin: kyseistin vahvasti olemassaoloni ja kaiken elämän arvon. Ensimmäinen absurdin elämän ratkaisu (itsemurha) tuntui kaikista järkevimmältä, toista (usko) oli kokeiltu ja kolmas (hyväksyminen) teki vielä liian kipeää hyväksyttäväksi. Buddhalainen - "elämä on kärsimystä" -ajatus, oli myös ihan ymmärrettävissä, mutta yhtään se ei lämmittänyt kylminä ja pimeinä talviaikoina.
Olin joulun alla niin väsynyt ja rikki, että koitin paeta elämää Espanjaan - maahan, jota olen aina rakastanut enemmän kuin kotimaatani. Negatiiviseksi muuttunut mielen magneettini veti kuitenkin (tietenkin) mukaansa surkeat kelit myös Teneriffalle. Aina ihailemani espanjalainen iloisuus ja hymykään ei näkynyt maskien takaa, joten lomalle ei jäänyt lopulta paljoa muuta arvoa kuin muutamana tuntina koettu ilo auringonpaisteessa maisemakahvilassa kirjoitellessa ja haaveillessa. Unelmat kyllä lähtivät taas lentoon, mutta sade ja myrskytuulet ampui niitä alas samantien.
Sairastuin matkalla ja kotiin palattuani löysin rakkaan asuntoautovanhukseni lumikuormasta hajonneen pressuhallin alta. Olin odottanut jotain ihmettä, jonka tämä uusi vuosi toisi, mutta niin ei selvästikään olisi käymässä, että vastoinkäymiset loppuisivat. En jaksanut miettiä edes päivää kerrallaan, vaan piti yrittää kasata itseään joka hetki. Läsnäolosta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan taistelusta väsymystä ja masennusta vastaan.
Koettelemuksia oli ollut siinä määrin, että tässä vaiheessa meni joko yli tai jotenkin heräsin: totesin stooalaisesti, että hyvin teit kohtalo ja kaivelin autoni romukasasta. Itsensä kusetus ei kantanut kauaa, mutta se jätti kyllä jäljen. N. viikko meni taas kuin pahassa unessa, mutta eilen alkoi taas aurinkokin paistaa - mielessä, ei taivaalla.
Jostain syystä eilen päätin nousta aikaisin ja alkaa palvella perhettä itseni ja ongelmani unohtaen (siinä määrin kuin kykenin). Illalla viimeisen velvollisuuden jälkeen tunsin syvää rauhaa. Olin häkeltynyt, enkä oikein ymmärtänyt missä mennään. Illalla katsomani King Richard - elokuva (suosittelen vahvasti) sytytti lampun totaalisesti: toisten palveleminen ja auttaminen on se juttu, joka auttaa eniten myös minua! - ei mikään itsekkään toiveen perässä juokseminen tule tekemään minua onnelliseksi, mutta itseni unohtamisella elämä tuntui pitkästä aikaa hyvältä. Arvo nro 1: perhe. Sen hyvinvointi on yhtä kuin oma hyvinvointi. Kaikki muu tärkeä seuraa myös ensimmäisen arvon mukaisesti elämällä. Omat kriisit ja ongelmat eivät enää tunnu niin isoilta, kun elämässä on taas merkitys - toisten onni; toisten palveleminen ja auttaminen. Kun ihmiset ympärillä ovat onnellisia, on huomattavasti helpompi viedä elämää eteenpäin myös muiden arvojen mukaisesti.
En tietenkään ole koskaan tässä onnettomassa suossa tarvottuanikaan unohtanut perhettä. Mutta tapa, jolla ajattelin arjesta ja elämästä, oli täysin väärä: kaikki pyöri oman navan ympärillä. Nyt itseni unohtaen on huomattavasti parempi olla. Nyt askel kerrallaan toipuen unelmia kohti uusin eväin. Uuden vuoden lupauksena on positiivisemmat blogit.
Kehotan elämänkoulun kurittamia lukemaan linkin https://www.kirkasmieli.net/artikkelit/unohda-itsesi-ja-voi-paremmin, jonka allekirjoitan täysin.
Palataan...