tiistai, 18. tammikuu 2022

Unohda itsesi 18.1.2022

Viimeisestä blogista on kulunut reilusti aikaa, koska olin liian sekaisin ja hajalla kirjoittaakseni, siitä huolimatta, että rakastan kirjoittamista. Rehellisesti sanottuna olin tuona aikana usein minuutin päässä hullujenhuoneesta ja yhtä lähellä leukakiikkua. Mikään ei onnistunut ja itsesääli oli järkyttävä. Edelleen elämä potkii päähän, mutta jotain on nyt muuttunut, voin ainakin taas ainakin kirjoittaa.

Olen etsinyt itseäni ja arvojani pitkässä sielun pimeässä yössä; jotain on löytynyt ja elämä on välillä hymyillytkin. Olen kulkenut kohti arvoja, mitkä piti ensin uudelleen määritellä. Olen hahmottanut tarpeeni ja hiljentänyt huutavaa sieluani. Kaikki on nyt ok vaikka...

Elokuussa, kun viimeksi kirjoitin, kirjoitin ystävästä, joka oli silloin fyysisesti hukassa. Lopulta ystävä löytyi, mutta pian sen jälkeen hän kuoli. Ei tehnyt hyvää vakavasti masentuneelle, kun ystävä toisensa jälkeen kulkeutui nopeasti tuonpuoleiseen; viimeisen puolentoistavuoden aikana kolme hienointa (hyvintä ihmistä) tuntemaani ystävää on kuollut. Muiden kriisien ohella tämä aiheutti sen, että koin elämän täysin järjettömäksi ja merkityksettömäksi. Olin vahvasti kallistunut ns. absurdiin elämänfilosofiaan (https://fi.wikipedia.org/wiki/Absurdismi). Elämä multakasaa monttuun lapioidessa, ei antanut uutta elämänkunnioitusta ja arvostusta, vaan päinvastoin: kyseistin vahvasti olemassaoloni ja kaiken elämän arvon. Ensimmäinen absurdin elämän ratkaisu (itsemurha) tuntui kaikista järkevimmältä, toista (usko) oli kokeiltu ja kolmas (hyväksyminen) teki vielä liian kipeää hyväksyttäväksi. Buddhalainen - "elämä on kärsimystä" -ajatus, oli myös ihan ymmärrettävissä, mutta yhtään se ei lämmittänyt kylminä ja pimeinä talviaikoina.

Olin joulun alla niin väsynyt ja rikki, että koitin paeta elämää Espanjaan - maahan, jota olen aina rakastanut enemmän kuin kotimaatani. Negatiiviseksi muuttunut mielen magneettini veti kuitenkin (tietenkin) mukaansa surkeat kelit myös Teneriffalle. Aina ihailemani espanjalainen iloisuus ja hymykään ei näkynyt maskien takaa, joten lomalle ei jäänyt lopulta paljoa muuta arvoa kuin muutamana tuntina koettu ilo auringonpaisteessa maisemakahvilassa kirjoitellessa ja haaveillessa. Unelmat kyllä lähtivät taas lentoon, mutta sade ja myrskytuulet ampui niitä alas samantien. 

Sairastuin matkalla ja kotiin palattuani löysin rakkaan asuntoautovanhukseni lumikuormasta hajonneen pressuhallin alta. Olin odottanut jotain ihmettä, jonka tämä uusi vuosi toisi, mutta niin ei selvästikään olisi käymässä, että vastoinkäymiset loppuisivat. En jaksanut miettiä edes päivää kerrallaan, vaan piti yrittää kasata itseään joka hetki. Läsnäolosta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan taistelusta väsymystä ja masennusta vastaan.

Koettelemuksia oli ollut siinä määrin, että tässä vaiheessa meni joko yli tai jotenkin heräsin: totesin stooalaisesti, että hyvin teit kohtalo ja kaivelin autoni romukasasta. Itsensä kusetus ei kantanut kauaa, mutta se jätti kyllä jäljen. N. viikko meni taas kuin pahassa unessa, mutta eilen alkoi taas aurinkokin paistaa - mielessä, ei taivaalla. 

Jostain syystä eilen päätin nousta aikaisin ja alkaa palvella perhettä itseni ja ongelmani unohtaen (siinä määrin kuin kykenin). Illalla viimeisen velvollisuuden jälkeen tunsin syvää rauhaa. Olin häkeltynyt, enkä oikein ymmärtänyt missä mennään. Illalla katsomani King Richard - elokuva (suosittelen vahvasti) sytytti lampun totaalisesti: toisten palveleminen ja auttaminen on se juttu, joka auttaa eniten myös minua! - ei mikään itsekkään toiveen perässä juokseminen tule tekemään minua onnelliseksi, mutta itseni unohtamisella elämä tuntui pitkästä aikaa hyvältä. Arvo nro 1: perhe. Sen hyvinvointi on yhtä kuin oma hyvinvointi. Kaikki muu tärkeä seuraa myös ensimmäisen arvon mukaisesti elämällä. Omat kriisit ja ongelmat eivät enää tunnu niin isoilta, kun elämässä on taas merkitys - toisten onni; toisten palveleminen ja auttaminen. Kun ihmiset ympärillä ovat onnellisia, on huomattavasti helpompi viedä elämää eteenpäin myös muiden arvojen mukaisesti.

En tietenkään ole koskaan tässä onnettomassa suossa tarvottuanikaan unohtanut perhettä. Mutta tapa, jolla ajattelin arjesta ja elämästä, oli täysin väärä: kaikki pyöri oman navan ympärillä. Nyt itseni unohtaen on huomattavasti parempi olla. Nyt askel kerrallaan toipuen unelmia kohti uusin eväin. Uuden vuoden lupauksena on positiivisemmat blogit.

Kehotan elämänkoulun kurittamia lukemaan linkin https://www.kirkasmieli.net/artikkelit/unohda-itsesi-ja-voi-paremmin, jonka allekirjoitan täysin. 

Palataan...

keskiviikko, 18. elokuu 2021

Koulua ja elämänkoulua, 18.8.2021

Viikko koulun alkamisesta kulunut. Myös mies on kulunut ensimmäisen maailman ongelmien parissa. Ei ole ollut aikaa ajatella läppärin kanssa. Suurperheen päivät kuluu hitaasti ja hankalasti, mutta vuodet vierii sairaan nopeasti.

Ehkä kaikenlainen asioiden hoito ja juokseminen joka paikkaan teki kipeäksi. Nyt pitää levätä, vaikka aikaa ei olisi. Jaloilleen päästyäni tehtäviä on kaksinkerroin. Miten näistä säätämisistä pääsee? Eläkkeelläkö?

Onko kuitenkin niin, että kunnianhimo ajaa ihmisen tekemään aina liiallisesti myös niitä asioita, joita ei halua? Mitä oikeastaan tapahtuisi, jos en menisi aina sinne minne odotetaan? Mitä tapahtuisi, jos vain olisin olematta? Elämä ehkä jatkuisi kaikilla ja jotenkin asiat rullaisivat kyllä, ainakin lopulta. Vanhan ystävän katoaminen sai näihin ajatuksiin, ja ehkä sekin saattoi olla syy siihen etten enää sängystä aamulla ylös tahtonut päästä. Kurkku on kuin raastinrauta ja voimat kadoksissa. Ja kyllä, kävin siellä pirun testeissä - taas.

Soisin sinun löytyvän, mutta ymmärrän, jos halusit vain irtioton yhteiskunnasta, jossa lähes jokainen voi jollain tavoin huonosti. Jos olisit joku toinen olisin enemmän huolissaan. Sinulla on rohkeutta, eikä sinua mikään velvoita. Toivottavasti olet edelleen olemassa. Ehkä lähdit vain, koska siltä tuntui, ja koska siihen pystyt. Siltä tuntuu minustakin aika usein, tekisi mieli vaan mennä. Minun poissaoloni tosiamaailmassa kuitenkin edes päiväksi olisi liikaa perheelle, joten juostaan nyt ja levätään joskus isommin. Ihan varmasti minäkin vielä joskus heitän luurin jokeen ja ostan lipun kauas pois. Lähetän kortin, jos siltä tuntuu. Rakastan ihmisiä, mutta oravanpyörässä oksettaa. Säälittää kaikki tähän aikaan syntyvät ja tässä elävät.

On hyvä ymmärtää, että kunnianhimo, se juokseminen ja itsensä pakottaminen, on pitkälti huomion hakua. Yksin autiolla saarella ollessani, en varmasti tekisi kuin sen mikä on välttämätöntä ja kaiken muun jättäisin.Tekisin mitä huvittaa, enkä huolehtisi aina jostakin tulevasta. Vähän kuin meidän oltaisi siihen huolehtimiseen ohjelmoitu. Surkea rakkine on kone, joka tekee niin paljon kaikkea mitä ei halua tai jotain millä ei lopulta ole mitään merkitystä. Velvollisuudet on velvollisuuksia, mutta niin paljon voisi karsia pois. 

YOLO, mietti varmasti ystävä lähtiessään teille tietämättömille. Mitä kaikkea olisikaan mahdollista saada aikaan onnensa eteen, jos mantra olisi tämä, eikä mikään "menestymiseen" puskeva aivopesuohjelma.

Soittaisitko kuitenkin?

 

maanantai, 9. elokuu 2021

Kompurointia, 9.8.2021.

20210809_224132.jpg

Aurinkoisena päivänä jaksaa miettiä positiivisesti. Silloin isotkaan haasteet eivät jarruta, tai saa mieltä mustaksi. Juuri kun mieli on rauhoittunut karsean talven jälkeen, taas jatkuvat alkaa sateet, jotka huuhtoo tyyneyden ja mielenrauhan kankkulan kaivoon. Taas pitää ponnistella ja yrittää kahta kovemmin löytääkseen ilon ja valon elämään.

Tänään piti mennä kuntosalille kuntopyöräilemään, jotta olo kevenisi pilvien alla. Kun sain repun pakattua ja aloin tehdä lähtöä, tuli karsea sade, lähes myrsky. Se kasteli eilispäivänä ystävän tekemät polttopuut ja repi terassin katoksen hajalle. Suojasin puut, vaikka oli liian myöhäistä. Katos jäi repsottamaan rumasti. Istuin pihasohvalla ja poltin tupakan. Kiehuin ja teki taas mieli potkaista jotakin. Olin jo luovuttaa salin suhteen, kun kaikista minulle käyttökelpoisista pyöristä oli kumi puhki ja vaimo oli mennyt autollamme kyläilemään. Kaatosade jatkui ja käveleminen ei tullut kuuloonkaan. Heitin repun käytävään ja ajattelin, että pelaan jotain, jossa saa tappaa. Sisällä käytyäni käännyin kuitenkin kannoillani ja vedin sinnillä repun selkään, juoksin asunto-autoon litimärkänä ja lähdin ajamaan kohti kirjastoa ja salia. Kirjaston pihalla sade loppui ja aurinko alkoi paistaa. Mitä hittoa!

Olo koheni heti, vaikka asia ihmetytti: oliko tässä kyse siitä, että ei saa luovuttaa? Esimerkkinä vähän ontuva, mutta silti vaikuttava siinä mielessä, että päivä olisi voinut mennä masentuneenakin peliohjain kädessä. Tappaminen ei olisi ahdistusta helpottanut kuitenkaan.

Kirjastossa käteen tarttui Kierkegaard - jaarittelija, josta satun tykkäämään, vaikka mies onkin jonkin sortin teologi. Salille ei ollut enää niin vaikeaa vääntäytyä, kun Jumala ei enää kussut niskaan, vaan Kierkegaard. Tässä on toki kaikenlaista opittavaa, mutta kouluja olen käynyt ihan tarpeeksi ja kirjojakin ehkä lukenut liikaa. Pitäisi välillä vain olla ja ajatella itsekkin. 

No, Kierkegaard oli kuitenkin pyörää polkiessa ihan ok luettavaa. Ajatukset luovuudesta, on aina parempi kuin ei mitään, tai kuntopyörän mittaristo. Eihän näillä jaaritteluilla ja filosofisilla kikkailuilla ole mitään ihmisen arjen kanssa tekemistä, mutta sieltä täältä löytyy pysäyttäviä lauseita - kiksejä siis! Aika harvassa on kiksit noin muutoin elämässä, kun en satu olemaan jalkapalloilija tai enää edes kamppailulajien harras harrastaja. Keski-iän kriisissä ja ruuhkavuosissa innostuksen aiheet on vähissä valitettavasti. Sekopäistähän se on viikossa olla vähintään kolmea eri mieltä elämän järkevyydestä, mutta näillä mennään. En ole onneksi ensimmäinen, joka kääntää takkia vähän väliä. Ehkä kuitenkin olen ensimmäinen, jonka ajatukset käy kuin tuulella aina vallitsevasta säästä riippuen.

Kompuroin ajatuksissa ja kulkiessa elämän tietä; en tiedä mihin olen menossa ja siksi jalat tai pää aivan kunnialla toimi. Vielä joku päivä sekin aika koittaa? Kierkegaard tuumaa tällaiseen, että hankalassa elämässä tehdään runoilijoita ja toisinajattelijoita/filosofeja jne. Perille pääsy ei ole tarkoitus, vaan tie... Ehkä niin, olen runoillut lapsesta asti, ajatellut aina erilailla kuin enimmät. En koe näitä juttuja todellakaan siunauksena. Tielläkään en jaksaisi aina olla, haluaisin jo maaliin - vaikka kompuroiden ja/tai viimeisenä.

 

 

lauantai, 7. elokuu 2021

Tajunnanvirta - peli nimeltä elämä, 7.8.2021

lataus.jpg

Olipa kerran mies, joka vastusti kohtaloaan: hän vihasi, katkeroitui ja masentui. Ajan kuluessa hän oppi ymmärtämään, ettei vastoinkäymisiä voinut hallita, mutta itseään voi.

Talven pimeys oli vähällä olla liikaa. Kevään pidentyneet päivät alkoivat kuitenkin vahvistaa erittäin heikkoa uskoa elämän tarpeellisuuteen. Mieltä siinä ei sinänsä ollut edes hyvien asioiden tapahtuessa, koska kaiken voisi menettää hetkessä. Hänellä kuitenkin heräsi ajatus, että elämässä oli ehkä parempi koittaa sinnitellä, kuin kuolla pois. Niinpä ajatusvirta oli käännettävä negatiivisesta positiiviseen...

Se mikä ei tapa, vahvistaa, sanoi Nietzsche. Eihän tuohon oikein vastaankaan voi väitellä. Kyllä elämän karaisema ihminen pysyy paremmin pystyssä elämän vastatuulessa, kuin vastoinkäymisiin tottumaton.

Jokin vahva tunne on minulle syntynyt siitä, että elämässä on nimenomaan kyse siitä, että oppii hyväksymään kohtalon, oli se millainen tahansa. Kun päästää irti oletuksista, on helpompi vaihtaa suuntaa, jos elämä ei menekään kuten on suunnitellut. Unelmia kohti mennessä ei katsetta saa irrottaa päämäärästä, mutta tiellä on aina kiviä ja ne pitää/voi tyynesti kiertää tai kohdata. Itkeminen ja valitus ei auta eikä hyödytä. Eihän se helppoa ole elämän kovimmissa myrskyissä, mutta kuitenkin, kaikki kokemukset ja niiden vaikutukset ovat kiinni vastaanottajan reaktioista, mielestä. Miten asioista ajattelee, on tärkeintä. Mistään tragedioista ei tarvitse iloita, mutta koska ne ovat viimekädessä tulossa kuitenkin (sairaudet, kuolema, ero...), voi hyväksyä kohtalon ja jatkaa matkaa. Kriisit ovat ohjureita elämänpolulla.

Rakkaus on suuri mysteeri, joka eniten aiheuttaa ongelmia; rakkauden menettäminen vie monet tuhoon. Ihmiset ovat elämässä tärkeintä, jokainen joskus toista pyyteettömästi rakastanut tietää sen. Valtaa, rahaa, mainetta tai muuta vastaavaa ei rakasta kuin sairas tai tietämätön. Toki näiden asioiden kautta elämänpolkua kulkeva on myös tärkeällä opintiellä: jossain vaiheessa varsinkin kaikki aineellinen katoaa ja ihminen ymmärtää käyttäneensä aikansa väärin, kun glooria hiipuu. 

Elämäntarkoituksen voi mieltää vaikka niin, että maailmasta olisi pyrittävä tekemään parempi paikka. Sen voi mieltää myös henkisenkasvun poluksi: elämässä on opittava kestämään, hyväksymään/mukautumaan ja kasvattamaan tahdonvoimaa. Energia pitää kanavoida oikein, vastarintaa voi käyttää myös hyväkseen - se mikä on oikein, vie eteenpäin. Heti ei kuitenkaan kannata luovuttaa, jos asiat eivät onnistu, sinnikkyys palkitaan. Norsu syödään pala kerrallaan, isotkin haasteet on voitettavissa. Tilaisuuksiin kannattaa tarttua, rohkeimmat lentää elämässään korkealla. Tunteet ja hermot pitää hallita, se onnistuu elämällä hetkessä: mikä nyt on huonosti? Jos on, niin joskus se on ohi. Ihmisessä on mielettömiä voimia. 

"Opettamani" olen oppinut elämältä ja muilta elämän opettamilta. Minä en aina elä kuten paasaan, mutta siihen pyrin. Kaikki on mahdollista kenelle tahansa, se ainakin pitäisi muistaa. 

Mukavaa viikonloppua! 

 

perjantai, 6. elokuu 2021

Kotona 6.8. 2021.

Kotona taas... Pahin menemistarve alkaa taittua. Tuntuu, että reissaamisestakin tarvii välillä taukoa, kuten kotonaolosta.

Eilisyön väsynyttä tilitystä lukiessa huomasin alapään paineen vaikuttaneen järjenjuoksuun siinä määrin, että en ole kiroilun määrästä järin ylpeä - pahoittelut siitä, jatkossa paremmin...

En kiroile kotona juuri ikinä. Kiroilu on mielestäni junttia, ja etenkin lasten suusta tulleena se on karseaa kuunneltavaa. Siksi pidän huolen, etten tässä asiassa anna huonoa esimerkkiä. Kyllähän tenavat kiroilun oppii koulussakin, joten sitä minun ei tarvitse itse opettaakaan.

Kiroilun varominen jäi tavaksi, kun aikoinaan löin lapsen läsnäollessa vasaralla peukaloon ja kirosanathan siinä lensi. Seuraavan kerran rautakaupassa juuri puhumaan oppinut lapseni totesi isoon ääneen vasaran nähdessään, että PERKELEEN PERKELE! Hävetti ja lujaa, vaikka samalla vähän naurattikin. Kaikkea sitä.

Viime yön blogista voitte päätellä, etten ole mikään yhteiskunnantukipilari tai kukkahattusetä, silti teinien kiroilua ostareilla ja muualla on vaivaannuttavaa seurattavaa. Eikö olekin karsean kuuloista, kun teinien joka kolmas sana on v+++u? Kuulisivatpa itsensä. En ihan muista teini-iän keskusteluja, mutta en välttämättä itsekkään ollut siinä iässä sen valaistuneempi tässä asiassa. Jälkiviisaan on helppo sanoa...

Joskus uimarannalla pienen tenavan kanssa uidessa juuri tälläinen kiroileva teinilauma mesosi minkä kerkesi. Minua alkoi häiritsemään käytös siinä määrin, että pyysin teinejä olemaan kiroilematta lapsen vuoksi. Teinit kuulivat pyyntöni ja pienen harjoittelun jälkeen v+++t puoliintuivat ja tovin päästä se jäi! Olin asiasta todella otettu. Hyvä Puolangan fiksut teinit!

Kirosanoja käytetään ihan turhaan puheessa ja kirjoituksissa vahvistussanoina; jos ei viestiä saa perille ilman kiroilua, niin ehkä kannattaisi miettiä tarviiko asiaa edes kertoa - tämä koskee toki myös minua. Pidän enemmän puheesta ja kirjoituksista, jota ei tuoteta vaan ajan kuluksi ja huomioiduksi tullakseen, vaan että sillä on jokin syvällisempi merkitys ja se esitetään edes kohtuu asiallisesti. Huumorilla höystetyt läpät, joita itsekin viljelen, voivat toki olla hieman groteskimpia, mutta ei överisti. 

Kun ottaa päähän, tekee mieli kiroilla. Muutama rauhallinen syvään tehty hengitys rauhoittaa ja kiroilemisen tarve helposti unohtuu. Olkoon tämä muistutus myös bloggari Janukselle itselleen. Kiroilu on aivan turhaa, sekä ruma ja huono tapa.