keskiviikko, 18. elokuu 2021

Koulua ja elämänkoulua, 18.8.2021

Viikko koulun alkamisesta kulunut. Myös mies on kulunut ensimmäisen maailman ongelmien parissa. Ei ole ollut aikaa ajatella läppärin kanssa. Suurperheen päivät kuluu hitaasti ja hankalasti, mutta vuodet vierii sairaan nopeasti.

Ehkä kaikenlainen asioiden hoito ja juokseminen joka paikkaan teki kipeäksi. Nyt pitää levätä, vaikka aikaa ei olisi. Jaloilleen päästyäni tehtäviä on kaksinkerroin. Miten näistä säätämisistä pääsee? Eläkkeelläkö?

Onko kuitenkin niin, että kunnianhimo ajaa ihmisen tekemään aina liiallisesti myös niitä asioita, joita ei halua? Mitä oikeastaan tapahtuisi, jos en menisi aina sinne minne odotetaan? Mitä tapahtuisi, jos vain olisin olematta? Elämä ehkä jatkuisi kaikilla ja jotenkin asiat rullaisivat kyllä, ainakin lopulta. Vanhan ystävän katoaminen sai näihin ajatuksiin, ja ehkä sekin saattoi olla syy siihen etten enää sängystä aamulla ylös tahtonut päästä. Kurkku on kuin raastinrauta ja voimat kadoksissa. Ja kyllä, kävin siellä pirun testeissä - taas.

Soisin sinun löytyvän, mutta ymmärrän, jos halusit vain irtioton yhteiskunnasta, jossa lähes jokainen voi jollain tavoin huonosti. Jos olisit joku toinen olisin enemmän huolissaan. Sinulla on rohkeutta, eikä sinua mikään velvoita. Toivottavasti olet edelleen olemassa. Ehkä lähdit vain, koska siltä tuntui, ja koska siihen pystyt. Siltä tuntuu minustakin aika usein, tekisi mieli vaan mennä. Minun poissaoloni tosiamaailmassa kuitenkin edes päiväksi olisi liikaa perheelle, joten juostaan nyt ja levätään joskus isommin. Ihan varmasti minäkin vielä joskus heitän luurin jokeen ja ostan lipun kauas pois. Lähetän kortin, jos siltä tuntuu. Rakastan ihmisiä, mutta oravanpyörässä oksettaa. Säälittää kaikki tähän aikaan syntyvät ja tässä elävät.

On hyvä ymmärtää, että kunnianhimo, se juokseminen ja itsensä pakottaminen, on pitkälti huomion hakua. Yksin autiolla saarella ollessani, en varmasti tekisi kuin sen mikä on välttämätöntä ja kaiken muun jättäisin.Tekisin mitä huvittaa, enkä huolehtisi aina jostakin tulevasta. Vähän kuin meidän oltaisi siihen huolehtimiseen ohjelmoitu. Surkea rakkine on kone, joka tekee niin paljon kaikkea mitä ei halua tai jotain millä ei lopulta ole mitään merkitystä. Velvollisuudet on velvollisuuksia, mutta niin paljon voisi karsia pois. 

YOLO, mietti varmasti ystävä lähtiessään teille tietämättömille. Mitä kaikkea olisikaan mahdollista saada aikaan onnensa eteen, jos mantra olisi tämä, eikä mikään "menestymiseen" puskeva aivopesuohjelma.

Soittaisitko kuitenkin?

 

maanantai, 9. elokuu 2021

Kompurointia, 9.8.2021.

20210809_224132.jpg

Aurinkoisena päivänä jaksaa miettiä positiivisesti. Silloin isotkaan haasteet eivät jarruta, tai saa mieltä mustaksi. Juuri kun mieli on rauhoittunut karsean talven jälkeen, taas jatkuvat alkaa sateet, jotka huuhtoo tyyneyden ja mielenrauhan kankkulan kaivoon. Taas pitää ponnistella ja yrittää kahta kovemmin löytääkseen ilon ja valon elämään.

Tänään piti mennä kuntosalille kuntopyöräilemään, jotta olo kevenisi pilvien alla. Kun sain repun pakattua ja aloin tehdä lähtöä, tuli karsea sade, lähes myrsky. Se kasteli eilispäivänä ystävän tekemät polttopuut ja repi terassin katoksen hajalle. Suojasin puut, vaikka oli liian myöhäistä. Katos jäi repsottamaan rumasti. Istuin pihasohvalla ja poltin tupakan. Kiehuin ja teki taas mieli potkaista jotakin. Olin jo luovuttaa salin suhteen, kun kaikista minulle käyttökelpoisista pyöristä oli kumi puhki ja vaimo oli mennyt autollamme kyläilemään. Kaatosade jatkui ja käveleminen ei tullut kuuloonkaan. Heitin repun käytävään ja ajattelin, että pelaan jotain, jossa saa tappaa. Sisällä käytyäni käännyin kuitenkin kannoillani ja vedin sinnillä repun selkään, juoksin asunto-autoon litimärkänä ja lähdin ajamaan kohti kirjastoa ja salia. Kirjaston pihalla sade loppui ja aurinko alkoi paistaa. Mitä hittoa!

Olo koheni heti, vaikka asia ihmetytti: oliko tässä kyse siitä, että ei saa luovuttaa? Esimerkkinä vähän ontuva, mutta silti vaikuttava siinä mielessä, että päivä olisi voinut mennä masentuneenakin peliohjain kädessä. Tappaminen ei olisi ahdistusta helpottanut kuitenkaan.

Kirjastossa käteen tarttui Kierkegaard - jaarittelija, josta satun tykkäämään, vaikka mies onkin jonkin sortin teologi. Salille ei ollut enää niin vaikeaa vääntäytyä, kun Jumala ei enää kussut niskaan, vaan Kierkegaard. Tässä on toki kaikenlaista opittavaa, mutta kouluja olen käynyt ihan tarpeeksi ja kirjojakin ehkä lukenut liikaa. Pitäisi välillä vain olla ja ajatella itsekkin. 

No, Kierkegaard oli kuitenkin pyörää polkiessa ihan ok luettavaa. Ajatukset luovuudesta, on aina parempi kuin ei mitään, tai kuntopyörän mittaristo. Eihän näillä jaaritteluilla ja filosofisilla kikkailuilla ole mitään ihmisen arjen kanssa tekemistä, mutta sieltä täältä löytyy pysäyttäviä lauseita - kiksejä siis! Aika harvassa on kiksit noin muutoin elämässä, kun en satu olemaan jalkapalloilija tai enää edes kamppailulajien harras harrastaja. Keski-iän kriisissä ja ruuhkavuosissa innostuksen aiheet on vähissä valitettavasti. Sekopäistähän se on viikossa olla vähintään kolmea eri mieltä elämän järkevyydestä, mutta näillä mennään. En ole onneksi ensimmäinen, joka kääntää takkia vähän väliä. Ehkä kuitenkin olen ensimmäinen, jonka ajatukset käy kuin tuulella aina vallitsevasta säästä riippuen.

Kompuroin ajatuksissa ja kulkiessa elämän tietä; en tiedä mihin olen menossa ja siksi jalat tai pää aivan kunnialla toimi. Vielä joku päivä sekin aika koittaa? Kierkegaard tuumaa tällaiseen, että hankalassa elämässä tehdään runoilijoita ja toisinajattelijoita/filosofeja jne. Perille pääsy ei ole tarkoitus, vaan tie... Ehkä niin, olen runoillut lapsesta asti, ajatellut aina erilailla kuin enimmät. En koe näitä juttuja todellakaan siunauksena. Tielläkään en jaksaisi aina olla, haluaisin jo maaliin - vaikka kompuroiden ja/tai viimeisenä.

 

 

lauantai, 7. elokuu 2021

Tajunnanvirta - peli nimeltä elämä, 7.8.2021

lataus.jpg

Olipa kerran mies, joka vastusti kohtaloaan: hän vihasi, katkeroitui ja masentui. Ajan kuluessa hän oppi ymmärtämään, ettei vastoinkäymisiä voinut hallita, mutta itseään voi.

Talven pimeys oli vähällä olla liikaa. Kevään pidentyneet päivät alkoivat kuitenkin vahvistaa erittäin heikkoa uskoa elämän tarpeellisuuteen. Mieltä siinä ei sinänsä ollut edes hyvien asioiden tapahtuessa, koska kaiken voisi menettää hetkessä. Hänellä kuitenkin heräsi ajatus, että elämässä oli ehkä parempi koittaa sinnitellä, kuin kuolla pois. Niinpä ajatusvirta oli käännettävä negatiivisesta positiiviseen...

Se mikä ei tapa, vahvistaa, sanoi Nietzsche. Eihän tuohon oikein vastaankaan voi väitellä. Kyllä elämän karaisema ihminen pysyy paremmin pystyssä elämän vastatuulessa, kuin vastoinkäymisiin tottumaton.

Jokin vahva tunne on minulle syntynyt siitä, että elämässä on nimenomaan kyse siitä, että oppii hyväksymään kohtalon, oli se millainen tahansa. Kun päästää irti oletuksista, on helpompi vaihtaa suuntaa, jos elämä ei menekään kuten on suunnitellut. Unelmia kohti mennessä ei katsetta saa irrottaa päämäärästä, mutta tiellä on aina kiviä ja ne pitää/voi tyynesti kiertää tai kohdata. Itkeminen ja valitus ei auta eikä hyödytä. Eihän se helppoa ole elämän kovimmissa myrskyissä, mutta kuitenkin, kaikki kokemukset ja niiden vaikutukset ovat kiinni vastaanottajan reaktioista, mielestä. Miten asioista ajattelee, on tärkeintä. Mistään tragedioista ei tarvitse iloita, mutta koska ne ovat viimekädessä tulossa kuitenkin (sairaudet, kuolema, ero...), voi hyväksyä kohtalon ja jatkaa matkaa. Kriisit ovat ohjureita elämänpolulla.

Rakkaus on suuri mysteeri, joka eniten aiheuttaa ongelmia; rakkauden menettäminen vie monet tuhoon. Ihmiset ovat elämässä tärkeintä, jokainen joskus toista pyyteettömästi rakastanut tietää sen. Valtaa, rahaa, mainetta tai muuta vastaavaa ei rakasta kuin sairas tai tietämätön. Toki näiden asioiden kautta elämänpolkua kulkeva on myös tärkeällä opintiellä: jossain vaiheessa varsinkin kaikki aineellinen katoaa ja ihminen ymmärtää käyttäneensä aikansa väärin, kun glooria hiipuu. 

Elämäntarkoituksen voi mieltää vaikka niin, että maailmasta olisi pyrittävä tekemään parempi paikka. Sen voi mieltää myös henkisenkasvun poluksi: elämässä on opittava kestämään, hyväksymään/mukautumaan ja kasvattamaan tahdonvoimaa. Energia pitää kanavoida oikein, vastarintaa voi käyttää myös hyväkseen - se mikä on oikein, vie eteenpäin. Heti ei kuitenkaan kannata luovuttaa, jos asiat eivät onnistu, sinnikkyys palkitaan. Norsu syödään pala kerrallaan, isotkin haasteet on voitettavissa. Tilaisuuksiin kannattaa tarttua, rohkeimmat lentää elämässään korkealla. Tunteet ja hermot pitää hallita, se onnistuu elämällä hetkessä: mikä nyt on huonosti? Jos on, niin joskus se on ohi. Ihmisessä on mielettömiä voimia. 

"Opettamani" olen oppinut elämältä ja muilta elämän opettamilta. Minä en aina elä kuten paasaan, mutta siihen pyrin. Kaikki on mahdollista kenelle tahansa, se ainakin pitäisi muistaa. 

Mukavaa viikonloppua! 

 

perjantai, 6. elokuu 2021

Kotona 6.8. 2021.

Kotona taas... Pahin menemistarve alkaa taittua. Tuntuu, että reissaamisestakin tarvii välillä taukoa, kuten kotonaolosta.

Eilisyön väsynyttä tilitystä lukiessa huomasin alapään paineen vaikuttaneen järjenjuoksuun siinä määrin, että en ole kiroilun määrästä järin ylpeä - pahoittelut siitä, jatkossa paremmin...

En kiroile kotona juuri ikinä. Kiroilu on mielestäni junttia, ja etenkin lasten suusta tulleena se on karseaa kuunneltavaa. Siksi pidän huolen, etten tässä asiassa anna huonoa esimerkkiä. Kyllähän tenavat kiroilun oppii koulussakin, joten sitä minun ei tarvitse itse opettaakaan.

Kiroilun varominen jäi tavaksi, kun aikoinaan löin lapsen läsnäollessa vasaralla peukaloon ja kirosanathan siinä lensi. Seuraavan kerran rautakaupassa juuri puhumaan oppinut lapseni totesi isoon ääneen vasaran nähdessään, että PERKELEEN PERKELE! Hävetti ja lujaa, vaikka samalla vähän naurattikin. Kaikkea sitä.

Viime yön blogista voitte päätellä, etten ole mikään yhteiskunnantukipilari tai kukkahattusetä, silti teinien kiroilua ostareilla ja muualla on vaivaannuttavaa seurattavaa. Eikö olekin karsean kuuloista, kun teinien joka kolmas sana on v+++u? Kuulisivatpa itsensä. En ihan muista teini-iän keskusteluja, mutta en välttämättä itsekkään ollut siinä iässä sen valaistuneempi tässä asiassa. Jälkiviisaan on helppo sanoa...

Joskus uimarannalla pienen tenavan kanssa uidessa juuri tälläinen kiroileva teinilauma mesosi minkä kerkesi. Minua alkoi häiritsemään käytös siinä määrin, että pyysin teinejä olemaan kiroilematta lapsen vuoksi. Teinit kuulivat pyyntöni ja pienen harjoittelun jälkeen v+++t puoliintuivat ja tovin päästä se jäi! Olin asiasta todella otettu. Hyvä Puolangan fiksut teinit!

Kirosanoja käytetään ihan turhaan puheessa ja kirjoituksissa vahvistussanoina; jos ei viestiä saa perille ilman kiroilua, niin ehkä kannattaisi miettiä tarviiko asiaa edes kertoa - tämä koskee toki myös minua. Pidän enemmän puheesta ja kirjoituksista, jota ei tuoteta vaan ajan kuluksi ja huomioiduksi tullakseen, vaan että sillä on jokin syvällisempi merkitys ja se esitetään edes kohtuu asiallisesti. Huumorilla höystetyt läpät, joita itsekin viljelen, voivat toki olla hieman groteskimpia, mutta ei överisti. 

Kun ottaa päähän, tekee mieli kiroilla. Muutama rauhallinen syvään tehty hengitys rauhoittaa ja kiroilemisen tarve helposti unohtuu. Olkoon tämä muistutus myös bloggari Janukselle itselleen. Kiroilu on aivan turhaa, sekä ruma ja huono tapa.

 

 

 

 

torstai, 5. elokuu 2021

Tien päällä: Luosto, Rovaniemi ja sitä rataa 5.8.2021.

tie.jpg

 

Päivä alkoi nautinnollisesti hotelliaamiaisella ja aamu-uinnilla pienimmän pojan kanssa, jonka onnellisuus oli käsin kosketeltava. Ametistiluolan poreissa rentoutui itsekin viimeisen päälle. Ehkä taru ametistien onnellisuutta antavasta voimasta pitää paikkaansa. Asiathan on niin, kuten uskoo niiden olevan.

Uskoin asioiden olevan hyvin siihen asti kun puhelin soi ja luurin toisessa päässä huuteli poliisi. Jumalauta, mitä mää nyt oon tehny?! - oli ensireaktio, kuten aina virkavallan soitellessa tai muuten lähestyessä. Tällä kertaa ei ollut onneksi vika minussa ja hyvä päivä sai jatkoa. Btw poliisilukijat!, ametistiluolan poreilla tarkoitin porealtaan poreita...

Poliisiasioita miettiessä aloin mielessäni tuulettaa, koska viimeisen vuoden aikana en ole saanut yhtään ylinopeus- tai muutakaan sakkoa!!! Minulle on harvinaista päästä kotikaupunkia kauemmas ilman ikäviä kirjeitä. Nyt on hyvä putki päällä, kun puhelinsoittokin johtui muiden törttöilyistä. Minusta on tullut lainkuuliainen? No paskanmarjat, tuurilla ne lehmätkin lentää.

Vaikka aina on jossain joku jolla menee huonommin, ei peltipoliisin välähtäessä kenelläkään mene huonommin kuin ylinopeuskuvan urpolla. Kuin se voikin ärsyttää, kun huolimattomuudesta sakotetaan. Ymmärrän hyvin pientä oravaa sillä hetkellä. Poliisia en kuitenkaan ymmärrä: miksi ei se tajua ettei kukaan aja ylikalliiseen valokuvaukseen tahallaan? Se ylinopeus on aina, joka kerta, vahinko. Eikö ole loogista, että vahingosta (vahinkolaukaus) aiheutuu vahinkoja? Tämän pitäis olla tuomiota alentava seikka. Koska vahinko ei tod. ole tahallista, ei siitä nyt niin hulluna pitäisi sakottamalla rankaista. Aina pitäisi skarpata niin pirusti, että minustakin tulisi särmä lain noudattaja. En ymmärrä miten ihmiset jaksavat tsempata koko elämän ilman että poliisi ei ole tietoinen subjektista muutoin kuin passinhakureissulla. 

Ametistikaivokselle lähtiessä tenavat olivat niin tohkeissaan menossa, etten ehtinyt ollenkaan tarkistaa kaivoksen hintoja tai muutakaan paikkaan liittyvää. Muistelin edelliseltä käynniltä viidentoistavuoden takaa, että sole mikhään mithenkään. No sinne parkkipaikalle parin pienen ja kahden ison lapsen kanssa saavuttua, ilmeni että parkkipaikalta matkaa on Ametistikaivokseen 2,5 km, eli aika pitkästi tällä porukalla. Vanhin lapsi jäi suosiolla pois ja loput lähtivät vaivalloisesti jalokivien kiilto silmissä matkaan, joka ei loppunut ikinä, varsinkaan paluumatkalla. Oli mielenkiintoista vuoroin kantaa kahta pienintä reppuselässä koko matkan edestakaisin trion valitusvirsiä kuunnellen. Ihanaa oli myös perillä todeta Ametistikaivoksen hintojen olevan tähtitieteelliset. 

"Lapin jalokivet" eivät olleet köyhtymisen arvoisia minulle, joten jäin uhriutuneena pikkuprinsessan kanssa kahvilaan odottamaan kahden pojan painellessa kaivokselle. Otin riskin, mutta luotin, että pojat kykenevät itsenäiseen kävelyyn, kuuntelemiseen ja kiven hakkaamiseen, ilman, että olen vieressä. Lapsityövoimallahan niitä jalokiviä Afrikassakin kaivetaan! Suomikaivoskapitalismi tulee nyt perässä!

Kapitalismin hypetys loppui melko pian prinsessan kahden ja puolen euron pillimehun ja ylihintaisen pringlesispurkin maksettuani. Aloin äkkiä toivoa, että pojat löytäisivät tarpeeksi kultaa, että voisin ostaa koko paikan ja pudottaa kaikkia hintoja puolella. Miten bisnes sitten kannattaisi? No kapitalistit saisivat maksaa pillimehusta 17€. Täähän on iisiä! Miksi en alkanut yrittäjäksi?

En siis halunnut maksaa kuuttakymmentä euroa (4 henkilöä) kiven hakkaamisesta ja tutuista tarinoista, vaikka geologia on siistiä; jääkausien muovaama aikamatka Maapallon alkuaikoihin on kiehtova trippi ilmanmuuta. Muistan edellisen ametistikaivosreissun sinkkumiehenä olleen todellakin mystinen ja muutenkin loistoreissu. Nyt aidan takaa etänä ametistien kanssa mielessä puuhaillessa päätä alkoi kivistää. Rokote ilmeisesti vieläkin tekee kipeäksi? Onneksi ilma edes oli niin kuin jonkun morsian: ei ihan täydellinen, mutta ei ihan perseestäkään. En tiedä kenestä puhun, mutta lienee sellainenkin morsian olemassa? Tasapuolisuuden nimissä sanottakoon, että ehkä joku mieskin on ei ihan perseestä. 

Viriilillä äijällä kahden yön oleminen ilman K 18 -juttuja on kova pala. Ametistikaivokselta lähtiessä alkoi tulla vaimoa ikävä ja kova kiire kotiin. Rakasteluasiat eivät tahtoneet lähteä mielestä millään kotia kohti ajellessa, kehitin jopa ideaa karavaanarin taskuvaimosta. Ostaisikohan kukaan? Tämä idea ei ehkä tuotantoon mene, joten jatkoin pähkäilyä: miten sänkypaini onnistuu, kun kotona ollaan niin myöhään? Vaimollakin töihin meno aamulla aikaisin. Jos vaivihkaa ähkin, vaikka eukko nukkuu? Yritän olla herättämättä? Onko tiedottoman/nukkuvan vaimon parittelu raiskaus? Perkele kun menee hankalaksi tämäkin. Ja taaaas touhuni liippaa poliisiasioita! Taas kysyn miten ihminen voi elää ilman poliisin kaikkialle mulkoilevaa silmän kohtaamista? Olisimpa kolmen toiveen kaikkivoipa! Jos olisin, niin antaisin poliiseille niin pirusti sakkoja, että oppisivat nekin olemaan. Toinen toive olisi etten saisi enää koskaan ylinopeussakkoja ja kolmas toive olisi tyhjät pussit.